Näin kesäkauden ehtoopuolella on aika summailla kokemuksiani vajaat puoli vuotta käytössäni olleen työsuhde-sähköpyörän satulassa. Sain siis työnantajani AtoZ Oy:n henkilöstöetuna tukevan Besv-maastopyörän alleni maaliskuussa. Ajoa on kertynyt tähän mennessä tuhatkunta kilometriä, mikä on vielä vähänlaisesti verrattuna joidenkin vuosien takaisiin ajomääriin vanhalla cyclocrossarillani. Mutta ihan hyvään tuntumaan olen jo päässyt.
Kun valitsin työsuhdepyörääni, halusin mahdollisimman hyvän kompromissimallin monipuoliseen käyttöön ympäri vuoden. Kun kyseessä on sähköavusteinen pyörä, tuhdin mallin isohko paino ei ole ongelma. Sopivan mietokuvioisilla 60 millin renkailla varustettu ajopeli rullaa asvaltilla mukavasti, ja huonommilla pinnoilla paksuhko rengas tuo pehmeyttä sen lisäksi, että pyörä on varustettu etujoustolla.
Vetopuolesta huolehtii Shimanon EP8-moottori, jonka 85 newtonmetrin vääntö vie joutuisaan jyrkkiäkin nousuja. Akun kapasiteetti 500 Wh lupaa heikoimmalla eli ECO-avustustasolla lähtöarvona 166 kilometrin ajomatkaa, mikä on ihan asiallinen odotusarvo. Toimintamatka riittää äärimmäisen hyvin sellaisille lenkeille, joita yleensä ajelen – 40–50 kilometriä on meikäläiselle jo hyvänmittainen taival.
Sähköfillari oli ensikertalaiselle uusi ja retkeilynäkymiä avartava kokemus. Pyörä tuntui tosi luontevalta heti ensimmäisestä lenkistä lähtien, eikä tuntuma ole siitä yhtään heikentynyt. Meno on tukevaa ja tasapainoista, sopiva ajoasento oli helppo löytää. Hyvä löytö siihen nähden, että koeajoin tasan kaksi erilaista pyörää. Kun se hyvä löytyy, mitäpä sitä enää muita kokeilemaan.
Ajelen pääosin 15–30 kilometrin lenkkejä, työmatkoja ja muuta asiointipyöräilyä. Tämänmittaisilla lenkeillä käytän yleensä vain pienintä avustustehoa, mikä nostaa syketasoa nousuissa ihan kohtalaisestikin. Tosin luomupyörään verrattuna sykkeet ovat pysyneet matalammalla tasolla. Ehkä se on hyväkin kaltaiselleni peruskuntoilijalle, joka ei tavoittele mitään erityisen tiukkaa kuntotasoa.
Sähkärillä meno tuntuu ECO-avustuksellakin suht vaivattomalta. Nousuissa kroppa saa tehdä enemmän töitä, ja kyllä hikeä pukkaa ihan tasaisellakin, kun liikutaan maksiminopeuksilla. Nousuissa jalat eivät mene kovin helposti hapoille, ja homma on maltillisemmin ja tasaisemmin rasittavaa. Mutta kyllä kunnon lenkin jälkeen huomaa edelleen, että jotain on tullut tehtyä. Rasitus on sellaista hiljakseen hivuttavaa, ja sen huomaa parhaiten vasta keikan jälkeen.
Tuo maksiminopeus on tietysti vaihteleva käsite kuskista riippuen. Kun sähköpyörässä sähköavustus loppuu 25 tuntikilometrin kohdalla, siinä on ainakin tällaisella painavahkolla pyörällä käytännön huippunopeus. Kun avustus menee pois päältä, tasaisella ja myötäleessä vauhdinpito onnistuu ihan kohtuullisesti jonnekin kolmenkympin lukemiin ja päällekin. Mutta jos mennään vähänkin nousuosuudella, pyörän paino tekee tepposensa ja vauhdinpito avustusalueen ylittävällä nopeudella alkaa olla työlästä.
Jos haluaisin optimoida fillarikaluston vähän paremmin, se tarkoittaisi kahta erilaista sähköpyörää talliin. Se toinen voisi olla kevyempi ja kapearenkainen retkipyörä tai vastaava, jolloin vauhdinpito 30–40 lukemissa olisi paremmin mahdollista nopeilla kulkuosuuksilla. Nyt omalla pyörälläni meno rajoittuu siihen 25–30 km/h alueelle, ja tuota vauhdikkaampi meno jää haaveeksi.
Mutta tämä on se kompromissi, jonka olen valinnut ihan tietoisesti. Näin allani on fillari, joka todella toimii monenlaisilla alustoilla ja erilaisissa olosuhteissa. Ehdin polkea sillä kunnon nastarenkain varustettuna vielä maaliskuisen lumisilla ja jäisillä pyöräteillä, ja meno oli todella vakaata ja turvallisen tuntuista. Renkaissa riittää leveyttä myös kohtalaisten sohjokerrosten taklaamiseen.
En ole ajanut vielä niin pitkiä retkiä, että olisin päässyt testaamaan akun riittävyyttä. Kesäkelissä 30–40 kilsaa vaihtelevan mäkisillä reiteillä tuntuu vievän sen 30–40 prosenttia varauksesta, kun käytän pääosin ECO-avustusta ja jonkin verran keskimmäistä tarjolla olevista kolmesta avustustasosta. Sellainen sata kilometriä ja reilut on varmasti realismia. Kiintoisaa on nähdä riittoisuus 10–15 asteen pakkasessa. Tuon kylmemmällä lähden enää harvoin fillarilla liikkeelle.
Pyörässäni on takana 10-lehtinen rataspakka. Tuo kymmenen vaihdetta on riittävä valinnanvara, kun lisäksi kuski voi säätää rasitusta sähköavustustason valinnalla. Tosin käyttökelpoisia välityksiä tärkeälle nopeusalueelle 20–25 km/h on vain kaksi tai kolme. Olen suunnitellut, että vaihtaisin rataspakan enemmän maantiepyörämalliseksi. Suurin ratas voisi olla hiukan pienempi ja pienin taas vähän suurempi. Tällöin niiden välille jäävät 8 ratasta ovat hiukan pienemmin piikkilukemavälein erikokoisia, jolloin vaihteiden välityserot tulevat pienemmiksi. Tämä parantaisi mahdollisuutta valita hiukan paremmin juuri oikeanlainen välitys kuhunkin ajotilanteeseen.
Tämän ensimmäisen puolivuotisen perusteella olen valmis sanomaan, että tein itselleni juuri oikeanlaisen ja nappiin osuneen pyörävalinnan. Sähköpyörä sinänsä on laajentanut jo lenkkien toimintasädettä mukavasti, ja jatkossa on tarkoitus harrastaa enemmän myös pidemmälle ulottuvia reittejä. Täällä Tampereella riittää kiintoisia reittivalintoja moneen suuntaan, joten nähtävää kyllä piisaa.
teksti ja kuvat: Juha Jäntti
